Katri Kujanpään puhe vakaumuksensa puolesta kuolleiden muistomerkillä Kankaanpään hautausmaalla 1.5.2018

Kirjoituksia

Työväenjärjestöjen kunniakäynti vakaumuksensa puolesta kuolleiden muistomerkillä Kankaanpään hautausmaalla 1.5.2018

Ohjelma:

Yhteislaulu, Kansainvälinen
Puhe, Kankaanpään Työväenyhdistyksen puheenjohtaja Katri Kujanpää
Yhteislaulu, Punaorvon vala

***

Puhe, Kankaanpään seurakunnan pastori Tom Nyman
Yhteislaulu, virsi 581

***

Katri Kujanpään puhe:

Hyvät ystävät, hyvät toverit

Olemme kokoontuneet tänään tänne Kankaanpään hautausmaalle muistamaan ja kunnioittamaan 100 vuotta sitten kansalaissodassa vakaumuksensa puolesta kuolleiden muistoa. Kiitos teille siitä, että saan jakaa tämän hetken kanssanne.

Vuoden 1918 tapahtumista on aikaa sata vuotta. Kansalaissota, luokkasota, vapaussota, sisällissota, punakapina – Suomen historian traagista, kansan kahtia jakanutta ja syvät arvet jättänyttä ajanjaksoa edelsivät vuoden 1917 lakot ja mielenosoitukset mm. kahdeksan tunnin työpäivän puolesta. Sisäistä taistelua vallasta ja yhteiskunnan hajoamista heijastelivat myös työolojen ja paikallisdemokratian ongelmat ja yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden puuttuminen kunnallisvaaleissa.

Kansalaissota on tragedia, johon palataan aina uudestaan. Mielestäni jokaisen sukupolven pitää määritellä suhteensa tapahtumiin ja nyt jos joskaan, nyt viimeistään on ymmärryksen ja sovinnon aika.

Kun katson asiaa oman ikäluokkani silmin, niin uskon ja toivon edustavani ikäpolvea, joka tiedostaa asian, tietää sen, mutta ei enää anna sen painaa sydämessä. Kuitenkin haluan olla osa sitä muistitietoa, joka säilyttää nämä tapahtumat ja niiden merkityksen ja uskon, että niin haluatte olla tekin, jotka tänne olette tänään saapuneet.

****

Suomi täytti viime vuonna 100 vuotta. Joulukuun kuudentena päivänä 1917 eduskunta hyväksyi itsenäisyysjulistuksen ilman suuria seremonioita. Itsenäisyysjulistuksessa lukee:
”Suomen Eduskunta on 15. päivänä viime marraskuuta, nojaten maan Hallitusmuodon 38 §:ään, julistautunut korkeimman valtiovallan haltijaksi sekä sittemmin asettanut maalle hallituksen, joka tärkeimmäksi tehtäväkseen on ottanut Suomen valtiollisen itsenäisyyden toteuttamisen ja turvaamisen. Tämän kautta on Suomen kansa ottanut kohtalonsa omiin käsiinsä, ja nykyiset olot sekä oikeuttavat että velvoittavat sen siihen. Suomen kansa tuntee syvästi, ettei se voi täyttää kansallista ja yleisinhimillistä tehtäväänsä muuten kuin täysin vapaana. Vuosisatainen vapaudenkaipuumme on nyt toteutettava; Suomen kansan on astuttava muiden maailman kansojen rinnalle itsenäisenä kansakuntana.”

Juhlallisesta viestistä huolimatta ilmassa oli enemmänkin hämmennystä ja levottomuutta kuin suurta juhlan tuntua. Nuori tasavaltamme kamppaili alkutaipaleellaan monien yhteiskunnallisten kipupisteiden ristipaineessa. Sisällissota syttyi ja juuri muodostunut kansakuntamme hajosi punaisiin ja valkoisiin.

Jokaisella meillä on juuremme tuossa sodassa, jollain tavalla.

Elokuussa 1996 opiskelin ammattikorkeakoulussa Kankaanpäässä. Taatani Jaakko Kujanpää toi minulle käsin kirjoittamansa puheen ja pyysi minua kirjoittamaan sen puhtaaksi, koulussa kun oli jo kaiken maailman tietokoneet ja tulostimet, niin kuin hän sanoi.

Tuo puhe oli omaisten puheenvuoro, jonka taatani piti tämän muistomerkin muistolaatan paljastustilaisuudessa 31.8.1996. Muistomerkki paljastettiin vuonna 1953 eikä minulle ole koskaan selvinnyt, miksi vaati yli 40 vuotta, ennen kuin nämä nimet tähän laattaan kaiverrettiin. Kuitenkin, nyt kun keskustelua ympäri Suomen seuraa, olemme tainneet olla Kankaanpäässä kuitenkin melko edistyksellisiä.

Isäni suvun puolella, punaisissa, puhuttiin kansalaissodasta. Kansallisarkiston Sotasurmat-arkisto kertoo, että kankaanpääläinen Frans Jaakko Malakiaanpoika Kujanpää oli 29-vuotias työläinen, jonka perheen toimeentulo oli heikko. Helmikuussa 1918 hänet pidätettiin ja heinäkuussa, näin kertoo arkisto, mestattiin, paikkana Tammisaari. Hänen nimensä löytyy tästä vieressäni olevasta muistomerkistä.

Äitini suvun puolelta puolestaan taisteltiin valkoisessa vapaussodassa. Helmikuussa 1918 23-vuotias Wilho Jokipii liittyi Seinäjoella Suomen Vartiostoon. Huhtikuun lopussa hän ryhmänjohtajana kaatui Vesilahdella, vatsaan ammuttuna ja lepää Kihniön kirkkomaalla vapaussodan sankarihaudassa.

Mielestäni on tärkeää, että ihmiset tuntisivat ja perehtyisivät sisällissotaamme ja molempien puolien näkemyksiin ja tekoihin. Ei tuomitakseen, ei ehkä edes anteeksiantaakseen vaan ymmärtääkseen. Muistaakseen, miten kesti vuosikymmeniä, ennen kuin nuo kaksi väriä, punainen ja valkoinen, yhdistyivät meille tutuksi, sinivalkoiseksi. Ja ymmärtääkseen, miten tärkeää on että sellaisena meidän tulee yhteiskuntamme säilyttääkin.

****

En minä usko, että työväenluokan miehet ja naiset halusivat väkivaltaa, eivät he halunneet sotaa. He halusivat oikeudenmukaisuutta ja toivoa, elämän mahdollisuuksia ja toivoa paremmasta. Ja kun ihmisarvoa ei annettu, se oli otettava. Ehkä kuviteltiin että valta, kun se saadaan, on tuleva kiväärin piipusta. Kansalaissota vei mukanaan liki 40 000 ihmistä, taisteluissa, teloituksissa ja vankileireillä. Heistä noin 75 prosenttia oli suomalaisia punaisia, joita menehtyi eniten vankileireillä sodan päätyttyä ja teloituksissa sodan aikana.

Ei näitä muistomerkkejä Suomeen ole pystytetty sen vuoksi, että olisi jotenkin hyväksytty väkivalta yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden saavuttamiseksi. Ei. Nämä on pystytetty siksi, että ihmiset huomaisivat ja muistaisivat, mihin joudutaan, jos ei ajoissa tiedosteta yhteiskunnallisen muutoksen painetta.

Tässä ajassa, jossa nyt elämme, elämme maailmassa, joka on jotain muuta kuin mihin olemme tottuneet.

Yhteiskunnassamme on aiemmin vallinnut hyvä keskinäinen luottamus, kun on puhallettu yhteen hiileen. Yhteisvastuun tunne poliittisista näkemyksistä huolimatta on ollut vahva, kun tavoite on ollut yhteinen ja kirkas. On pelottavaa huomata, että nyt emme enää pidä arvossa oikeudenmukaisuutta eikä sitä, että jokaisella on oikeus toivoon paremmasta. Kohtuullisuuskin, suomalaisten perinteinen arvo on heitetty romukoppaan.

Kansanedustaja Tarja Filatov siteerasi eräässä puoluevaltuuston avauspuheessaan runoilija Ralph Waldo Emersonia, joka 1800-luvun puolivälissä totesi, että ”Ihminen on konservatiivi päivällisen jälkeen.” Filatovin mielestä suomalaisen yhteiskunnan suurin haaste ei ehkä sittenkään ole talous, vaan sosiaalisen eheyden säilyttäminen.

Olen hänen kanssaan samaa mieltä. Jakaudumme vaarallisella vauhdilla niihin, joilla on takana hyvä päivällinen ja niihin, joiden vastassa kurnii. Yhteiskunnallinen yhteenkuuluvaisuutemme on vaarassa, eriarvoisuus syö voimavarojamme vauhdilla.

Tämän hetken politiikka on eriarvoistavaa, epävakaata ja luo epävarmuuden tunnetta kansakuntaamme. Koulutus, lapsiperheet, työttömien asema, esimerkkejä hallituksen päätöksistä ja myös niiden perumisista on lukemattomia. Esimerkkejä siitä, miten maatamme yritetään johtaa ilman demokratiaa, sananvapautta kohtaan hyökäten, miten vihapuhe ja suvaitsemattomuus sallitaan ja vaietaan, eikä tuomita. Muutamat viime vuodet ovat olleet, suoraan sanottuna, uskomattomia.

Juuri nyt ympäri maailman olisi tehtävä kaikki työ rauhan eteen, että asiat lutviutuisivat ilman vihapuhetta, epävarmuutta saati väkivaltaa. Se on koko globaali vastuu, kaikissa maissa, kaikilla ihmisillä. Toivon sydämestäni, että maailma ei syty palamaan vaikka hetkittäin siltä vaikuttaa. En halua sellaista tulevaisuutta, en lapselleni, en itselleni, en ihmiskunnalle.

Suomi ei ole noussut yhdeksi maailman parhaimmaksi maaksi sellaisella ajattelutavalla, että jokainen olisi oman onnensa seppä. Me olemme nousseet yhdeksi maailman parhaimmaksi maaksi sen vuoksi, että olemme kokeneet yhteisöllisyyttä, välittäneet toisistamme. Se tunne on johtanut siihen, että ihmisillä on ollut näköala ja usko paremmasta tulevaisuudesta. Sen vuoksi Suomi on myös selvinnyt vaikeista tilanteista.

Sanotaan, että kansakunnan sivistys mitataan sillä, kuinka se huolehtii heikommistaan. Suomalaisen yhteiskunnan vakaus on perustunut luottamukseen. Luottamukseen siitä, että jokainen on arvokas. Luottamukseen siitä, että ihmisestä pidetään huolta silloin, kun omat voimat eivät siihen syystä tai toisesta riitä. Meidän tulee tehdä jatkossakin töitä sen eteen, että tämä mahdollisuus kuuluu kaikille.

Kiitos.