(Uusi Aika 5.10.2012, demarinuorten kolumni)
Olen demari, mikä ei todennäköisesti tule kenellekään yllätyksenä. Olen demari kotona. Koulussa. Ruokakaupassa. Koulun vanhempainillassa. Naapurin tupperwarekutsuilla. Olen laittanut itseni likoon, olen julkisesti demari ja hitsin ylpeä siitä.
Ei demarina olo aina ole helppoa. Sitä voi joutua vääntämään rautalangasta mm. miten sosialidemokratia eroaa kommunismista. Sitä voi tuntea kantavansa punalippua yksiksensä trendikkäiden wannabe-kokoomuslaisten kansoittamassa opinahjossa. Sitä voi joutua perustelemaan miksi vapaus, tasa-arvo ja solidaarisuus ovat itselle niin paljon tärkeämpiä kuin varakkuuden kautta saavutettava valinnanvapaus tai sosioekonomiseen asemaan pohjautuva ihmisarvo. Sitä voi huomata ajautuvansa räksyttävien perussuomalaisten ristituleen, jolloin on pystyttävä keräämään hermonsa salamannopeasti. Sitä voi yhtäkkiä olla keskellä armotonta vänkäystä siitä, onko poliittisessa järjestelmässä laisinkaan järkeä, jolloin on yritettävä vakuuttaa muille, että politiikka on kuitenkin parempi vaihtoehto kuin politiikattomuus.
”Taasko tää puhutaan politiikkaa”, kysyi eräs herra astuessaan ovesta tupaan, kun jälleen kerran kädet viuhtoen selitin, miten tärkeää on taata kunnassa laadukkaat julkiset palvelut ja kuinka yksityistämistä ei pidä toteuttaa mustavalkoisesti. Minusta on tärkeää puhua. On puhuttava politiikkaa siellä missä on. On tärkeää keskustella kunnan toiminnasta ja siitä, mitä asioita kaupunginvaltuustossa päätetään. On perusteltava miksi maksamme veroja ja kerrottava mitä siitä seuraisi, jos emme maksaisi. On vastattava kun kysytään, miksi haluaa olla poliitikko ja kuvitteleeko sitä mukamas pystyvänsä vaikuttamaan johonkin.
On puhuttava. Paljon ja kaikkialla. Olen varmaankin sen verran pölhö, etten edes pelkää, että julistautuessani demariksi törmään puoluetaustoiltaan erilaisiin ihmisiin. Keskusteluissa heidän kanssaan on muuten aivan tietynlaista särmää ja on hienoa huomata, miten mielipide-eroista huolimatta pystytään keskustelemaan asiallisesti. Puhun minä mielelläni muutakin kuin politiikkaa, mutta en myöskään pidä poliittista keskustelua mitenkään erityisen vaarallisena, missään ympäristössä. Lapseni kysyivät minulta joskus, saisivatko he katsoa televisiosta Apinatasavaltaa. Emmin hetken ja yritin kelata äkkiä mielessäni, onko siinä kenties jotakin lapsille sopimatonta sisältöä. Ennen kuin ehdin vastata mitään, poika ehti toteamaan kuin perusteluksi; ”ei siinä ole äiti mitään kauheen pahaa, ihan vähän vaan politiikkaa”.
Taannoin eräässä työhaastattelussa minulta kysytiin, että ”Mitenkäs paljon sinä Anna olet tuossa politiikassa mukana”. Katsoin haastattelijaa hieman pitkään ja totesin ”niin, ei se varmaan kenellekään täällä yllätyksenä tule, että minä olen demari. Ja tää mun harrastukseni vaikuttaa muuten mun työsuoritukseeni ihan yhtä paljon kuin se, että joku harrastaa golfin peluuta”. Joo, jäi se työpaikka saamatta, mutta vaikkei minusta mitään muuta tulisi, niin edelleen olen demari ja ylpeä siitä.
Anna Tuulinen
Kankaanpään työväenyhdistyksen johtokunnan jäsen, kunnallisvaaliehdokas ja demari