(Julkaistu UA:ssa 19.7.2013, Katri Kujanpää)
Loma. Tämä taivaallisen ihana tekosyy olla tekemättä mitään. Tai no, ei nyt mitään, mutta Särkänniemeä, mökkeilyä ja muutamaa terassiretkuetta hyvässä seurassa ei lasketa. Järvi, sauna, ne aamun laiskanpehmeät hetket, kun muistaa että ahaa, voi aamulla vasta lopullisesti päättää, mitä tänään tekisi. Ei todellakaan ihan peruskauraa normiarkena. Siksipä tästä on otettu kaikki ilo irti.
Tällä viikolla on kyllä hieman aihetta pukannut, siitä pitää yksi lempitapahtumistani, SuomiAreena, huolen. Vaikken keskusteluja kovin montaa käykään seuraamassa, sydäntäni on aina jotenkin lämmittänyt tämä konsepti. Seuraan tapahtumaa ja sen aiheuttamaa kohinaa suurella tyytyväisyydellä. Lisäksi päivystäminen demaripiirin teltalla yhtenä Areena-päivänä on kesälomaperinne, jonka jälkeen on mukava jatkaa iltaa tovereiden kanssa.
Tänä vuonna olen lomallani myös saanut/joutunut/havahtunut/muuten vaan pohtinut suhdettani Jumalaan. Tai ehkä pikemminkin sitä, kuka ja mikä sen määrittää, halukkaita kun tuntuu olevan. Muutaman viikon takaiset Kansanlähetyspäivät Kankaanpäässä ja siellä elämän syvällisempiä totuuksia pohdiskellut Päivi Räsänen aiheuttivat jälleen keskusteluryöpyn, jonka tyyppisiä olemme nykyään mediassa tottuneet seuraamaan. Moni myös osallistuu tähän keskusteluun mielellään, josko usein melko heikoin argumentein, näkökannasta riippumatta. Veikkaan, ettei kovin moni Räsäsen puheista vihastunut tai ihastunut, niitä somessa päivitellyt tai jopa kirkosta eronnut, ollut itse paikalla Kansanlähetyspäivillä tai edes vaivautunut Räsäsen puhetta netistä lukemaan.
Eipä se nyt asiaa paljoa muuta, vaikka puheen lukisinkin. Jos toki Räsäsen puolustukseksi, mediassa on moni asia nostettu kärjeksi tarkoitushakuisen provosoivasti. Median sävy oli kuitenkin, ainakin minun mielestäni, oikea. Kun luin Räsäsen puheen, jäin miettimään, miten sama usko voi tarkoittaa meille niin eri asioita. Pohdin, miten oman uskoni ilmaisisin ja totesin, että pelkistetyimmillään se on varmaan hyvää yritystä noudattaa 10 käskyä. Ei aina mene kuin Strömsössä, mutta koitetaan kumminkin, ei se nyt mikään mahdoton rasti ole.
Pohdin myös kotikirkkoani, jota jotenkin vaivaantuneesti välttelen. Ehkä siksi, että koen muutaman perusasian, esimerkiksi naispappeuden vastustamisen, itselleni niin vieraaksi, että ei vaan kykene. Kirkko tekee hyvää, meistä moni, minäkin, voisi saada sieltä enemmän. Sääli, että kynnys on niin korkea, enkä oikein edes tiedä, mitä pitäisi tapahtua, että sen ylittäisin. Kerron, jos joskus keksin.
Uskon (minkä tahansa uskon) varjolla on aina käyty ja käydään tänä päivänä rajuja yhteenottoja, niin sodassa kuin somessakin. En kuitenkaan ole eronnut kirkosta, en vaikka moni tänä päivänä senkin tekee. Minä määrittelen itse suhteeni Jumalaani. En suo sitä iloa kenelläkään ulkopuoliselle, en edes Päivi Räsäselle. Älkää suoko tekään.
Mutta huh. Nyt on varmaan hyvä todeta, että onneksi lomaa on enää viikko jäljellä. Syvälliset pohdinnat kun ovat hyväksi, mutta jos kirjoittaja kuvittelee, että lukijakin on aivoituksista kiinnostunut, ollaan jo vähän heikoilla jäillä. Joten oikein hyvää ja leppoisaa kesänjatkoa kaikille, syyskuussa tavataan Tampereella!