(kaupunginvaltuuston 2. varapuheenjohtaja Katri Kujanpää)
Arvoisat sotiemme veteraanit, heidän läheisensä, tänään juhlapäiväänsä viettävät uudet ylioppilaat ja muu juhlayleisö.
Kiitän kunniasta saada tulla puhumaan tässä arvokkaassa tilaisuudessa, jossa pysähdymme hetkeksi itsenäisen Suomen tarinan ja historian äärelle, mutta myös katsomme tulevaan ylioppilaita onnitelleen.
Joulukuun kuudentena päivänä 1917 eduskunta hyväksyi itsenäisyysjulistuksen ilman suuria seremonioita. Itsenäisyysjulistuksessa lukee: Suomen Eduskunta on 15. päivänä viime marraskuuta, nojaten maan Hallitusmuodon 38 §:ään, julistautunut korkeimman valtiovallan haltijaksi sekä sittemmin asettanut maalle hallituksen, joka tärkeimmäksi tehtäväkseen on ottanut Suomen valtiollisen itsenäisyyden toteuttamisen ja turvaamisen. Tämän kautta on Suomen kansa ottanut kohtalonsa omiin käsiinsä, ja nykyiset olot sekä oikeuttavat että velvoittavat sen siihen. Suomen kansa tuntee syvästi, ettei se voi täyttää kansallista ja yleisinhimillistä tehtäväänsä muuten kuin täysin vapaana. Vuosisatainen vapaudenkaipuumme on nyt toteutettava; Suomen kansan on astuttava muiden maailman kansojen rinnalle itsenäisenä kansakuntana.”
Juhlallisesta viestistä huolimatta ilmassa oli enemmänkin hämmennystä ja levottomuutta kuin suurta juhlan tuntua. Nuori tasavaltamme kamppaili alkutaipaleellaan monien yhteiskunnallisten kipupisteiden ristipaineessa. Sisällissota syttyi ja juuri muodostunut kansakuntamme hajosi punaisiin ja valkoisiin.
Isäni suvun puolella, punaisissa, puhuttiin kansalaissodasta. Kansallisarkiston Sotasurmat-arkisto kertoo, että kankaanpääläinen Frans Jaakko Malakiaanpoika Kujanpää oli 29-vuotias työläinen, jonka perheen toimeentulo oli heikko. Helmikuussa 1918 hänet pidätettiin ja heinäkuussa, näin kertoo arkisto, mestattiin, paikkana Tammisaari. Hänen nimensä löytyy tuosta Kankaanpään hautausmaalla olevasta muistomerkistä.
Äitini suvun puolelta puolestaan taisteltiin valkoisessa vapaussodassa. Helmikuussa 1918 23-vuotias Wilho Jokipii liittyi Seinäjoella Suomen Vartiostoon. Huhtikuun lopussa hän ryhmänjohtajana kaatui Vesilahdella, vatsaan ammuttuna ja lepää Kihniön kirkkomaalla vapaussodan sankarihaudassa.
Kesti vuosikymmeniä, ennen kuin nuo kaksi väriä, punainen ja valkoinen, yhdistyivät meille tutuksi, sinivalkoiseksi.
Traaginen sisällisotamme ja maailmaa riepottelevat sodan tuulet eivät tuoneet meille helppoa alkutaivalta, mutta kansakuntana ponnistimme sieltä ylöspäin. Alkuvuosikymmenten jälkeen sodat kaiut palasivat maailmaan ja kansakuntamme soti itsenäisyytensä puolesta toisen maailmasodan melskeissä.
Suomalaiset yhdisti tuolloin yhteinen vihollinen. Talvisodan henki saatteli koko Suomen kansan taistelemaan vapaan isänmaan puolesta. Nyt jo edesmenneet isoisäni olivat mukana näissä sodissa, kankaanpääläinen taatani Jaakko Kujanpää jatkosodassa ja kihniöläinen pappani Arvo Jokipii talvi- ja jatkosodassa sekä Lapin sodassa. Arvo-papan kantakortissa paikkakuntien nimet, Simpele, Kurkijoki, Hiitolan Kilpola, Rautu, Pohjois-Inkerin Lempaala ja Viipurin maalaiskunnan Ihantala kertovat omaa tarinaansa.
En muista lapsuudessani, että noista paikoista tai noista sodista olisi kummassakaan mummulassa puhuttu, ei Kankaanpään Lohikossa eikä Kihniön Kankarilla.
Muistan erään hetken Kihniössä, äitini kotona, kun mummulassa aikani kuluksi tutkailin kaappeja ja laatikoita. Erään kaapin perältä käteeni osui peltinen laatikko. Sellainen kauniisti koristeltu, jossa olisi voinut olla vaikka pipareita. Tuossa laatikossa oli valokuvia. Pieniä, neliskanttisia, mustavalkoisia. Monessa oli pienet, röpelöiset reunat. Kuvissa oli minulle tuntemattomia ihmisiä, sen ymmärsin, että he olivat sotilaspuvuissa. Minulle tuntemattomia maisemia, peltoja ja metsän reunoja, lunta. Ja kaksi kuvaa, joissa oli kuolleita ihmisiä, ruumiita. Istuin ja katselin, en oikein osannut siinä iässä olla järkyttynytkään. Tajusin, että kuvat ovat pappan ja ymmärsin, että ne ovat sieltä sodasta, sieltä, mistä joskus oli kuullut puhuttavan ja että se ei ole ollut hyvä asia.
Kiikutin löytöni keittiöön, jollain tavalla innokkaana, halusin kuulla kuvien tarinat. Laatikko tempaistiin pois kädestäni ja minut ja pienet kysymykseni vaiettiin. Sodan kokeneet miehet ja naiset eivät ymmärrettävistä syistä paljon puhuneet, siksi moni jälkipolvi jäi vastausta vaille. Koskaan ei tullut sellaista hetkeä, että olisin kuvien tarinat kaikessa riipaisevuudessaan kuullut.
Nykyhistorian valossa tiedämme nyt paljon ja meidän pitäisi myös kuulla. Meidät yhdistänyt sota on osa kansakuntamme tarinaa, ja pidän sitä olennaisena osana yhteiskuntaamme yhteistä muistitietoa.
En näet usko väitteisiin, että uudet sukupolvet unohtaisivat nämä tapahtumat. Ne eivät ole heille riipaisevia, ne eivät aiheuta unettomia öitä. Mutta ne ovat olemassa, meille kaikille eri tavoin riippuen yhteisömme, sukumme ja perheemme historiasta. Ne tulevat olemaan lapsellenikin osa hänen elämäänsä tässä maassa, maassa, josta yhteistyöllä luotiin hyvä paikka elää. Hänen puolestaan arvoisat veteraanit, kiitän teitä siitä työstä.
Hyvät kuulijat.
Tässä ajassa, jossa nyt elämme, hetkessä, jossa teille puhun, elämme maailmassa, joka on jotain muuta kuin mihin olemme tottuneet.
On pelottavaa huomata että nyky-yhteiskunnassa ei pidetä enää arvossa oikeudenmukaisuutta eikä sitä, että jokaisella on oikeus toivoon paremmasta. Kohtuullisuuskin, suomalaisten perinteinen arvo on heitetty romukoppaan.
Yhteiskunnassamme on vallinnut hyvä keskinäinen luottamus, kun on puhallettu yhteen hiileen. Yhteisvastuun tunne on ollut vahva, kun tavoite on ollut yhteinen ja kirkas. Mutta nyt tuntuu, että jakaudumme vaarallisella vauhdilla niihin, joilla on takana hyvä päivällinen ja niihin, joiden vastassa kurnii. Yhteiskunnallinen yhteenkuuluvaisuutemme on vaarassa, eriarvoisuus syö voimavarojamme vauhdilla. Sitä en usko kenenkään haluavan.
Me käyttäydymme nyt tavalla, jota en voi ymmärtää. Minun Suomessani ei lietsota vihaa, pelkoa eikä heitellä polttopulloja. En todellakaan usko, että sellaisen vapauden vuoksi taatani ja pappani olisivat talvi- ja jatkosodassa taistelleet. Ei väkivaltaa voi perustella.
On tehtävä kaikki työ mitä vaaditaan, että asiat lutvituvat muilla keinoin. Se on koko globaali vastuu, kaikissa maissa, kaikilla ihmisillä. Toivon sydämestäni tänä itsenäisyyspäivän aikana, että maailma ei syty palamaan vaikka siltä nyt vaikuttaa. En halua sellaista tulevaisuutta, en lapselleni, en itselleni, en ihmiskunnalle.
Hyvä kuulijat.
Itsenäisuuspäivän aikoihin on tapana kysyä kuulijalta, mitä itsenäisyys juuri sinulle merkitsee? Juuri nyt se on minulle tämä hetki, mahdollisuus olla puhumassa teille.
Olen itse painanut valkolakin päähäni tästä opinahjosta vuonna 1993. Aikana, jolloin lama runteli Suomea eikä meillä valmistuneilla ollut tietoa tulevaisuudesta. Itsenäinen Suomi tarjosi kuitenkin minulle noina vuosina mahdollisuudet opiskeluun ja työhön ja niin minä, opiskelukaverini ja koko yhteiskuntamme selvisi tuon ajan yli.
Te, jotka tänään painette päähänne valkolakin, olette olennainen osa meidän yhteiskunnallisen tarinamme tulevaisuutta. Miltä näyttääkään maailmamme silloin, kun te olette työelämässä tai opiskelujen loppuvaiheessa vaikkapa kymmenen vuoden kuluttua. Teidän käsissänne ovat tulevaisuuden päätökset ja teot.
Sydämestäni toivon teille kaikkea hyvää, itsellenne sopivia ja palkitsevia elämänpolkuja tästä eteenpäin. Älkää unohtako tätä päivää, kun itsenäisyysjuhlassa saitte valkolakit päähänne. Tänään, tässä juhlassa yhdistyy kansakuntamme tarina, sen menneisyys ja tulevaisuus. Muistakaa, mikään ei voisi olla arvokkaampi perintö säilytettäväksi kuin tulevaisuuteen katsova, turvallinen ja vakaa kotimaa. Onnea teille elämään!
Kiitos.