(Katri Kujanpää, Kankaanpään Työväenyhdistyksen puheenjohtaja, valtuustoryhmän puheenjohtaja)
Joulukuun kuudentena päivänä 1917 eduskunta hyväksyi itsenäisyysjulistuksen ilman suuria seremonioita. Juhlallisesta viestistä huolimatta ilmassa oli enemmänkin hämmennystä ja levottomuutta kuin suurta juhlan tuntua. Sisällissota syttyi ja juuri muodostunut kansakuntamme hajosi punaisiin ja valkoisiin. Sitä sotaa emme yleensä juhlapuheissa liiemmälti käsittele vieläkään.
Isäni suvun puolella, punaisissa, puhuttiin kansalaissodasta. Kansallisarkiston Sotasurmat-arkisto kertoo, että kankaanpääläinen Frans Jaakko Malakiaanpoika Kujanpää oli 29-vuotias työläinen, jonka perheen toimeentulo oli heikko. Helmikuussa 1918 hänet pidätettiin ja heinäkuussa, näin kertoo arkisto, mestattiin, paikkana Tammisaari. Hänen nimensä löytyy Kankaanpään hautausmaalla olevasta muistomerkistä.
Äitini suvun puolelta puolestaan taisteltiin valkoisessa vapaussodassa. Helmikuussa 1918 23-vuotias Wilho Jokipii liittyi Seinäjoella Suomen Vartiostoon. Huhtikuun lopussa hän ryhmänjohtajana kaatui Vesilahdella, vatsaan ammuttuna ja lepää Kihniön kirkkomaalla vapaussodan sankarihaudassa.
Kesti vuosikymmeniä, ennen kuin nuo kaksi väriä, punainen ja valkoinen, yhdistyivät meille tutuksi, sinivalkoiseksi. Enkä jaksa uskoa, etteivät molemmat, niin Frans kuin Wilhokin, halunneet samaa, oman maan ja sille tulevaisuuden. Heidän lähtökohtansa vain olivat erilaiset.
Toisen maailmansodan melskeissä suomalaiset yhdisti tuolloin yhteinen vihollinen. Nyt jo edesmenneet iso-isäni olivat mukana näissä sodissa, kankaanpääläinen taatani Jaakko Kujanpää jatkosodassa ja kihniöläinen pappani Arvo Jokipii talvi- ja jatkosodassa sekä Lapin sodassa. Arvo-papan kantakortissa paikkakuntien nimet, Simpele, Kurkijoki, Hiitolan Kilpola, Rautu, Pohjois-Inkerin Lempaala ja Viipurin maalaiskunnan Ihantala kertovat omaa tarinaansa.
En muista lapsuudessani, että noista paikoista tai noista sodista olisi kummassakaan mummulassa puhuttu, ei Kankaanpään Lohikossa eikä Kihniön Kankarilla.
Muistan erään hetken Kihniössä, äitini kotona, kun mummulassa aikani kuluksi tutkailin kaappeja ja laatikoita. Erään kaapin perältä käteeni osui peltinen laatikko. Sellainen kauniisti koristeltu, jossa olisi voinut olla vaikka pipareita. Tuossa laatikossa oli valokuvia. Pieniä, neliskanttisia, mustavalkoisia. Kuvissa oli minulle tuntemattomia ihmisiä, sen ymmärsin, että he olivat sotilaspuvuissa. Minulle tuntemattomia maisemia, peltoja ja metsän reunoja, lunta. Ja kaksi kuvaa, joissa oli kuolleita ihmisiä, ruumiita. Istuin ja katselin, en oikein osannut siinä iässä olla järkyttynytkään. Tajusin, että kuvat ovat pappan ja ymmärsin, että ne ovat sieltä sodasta, sieltä, mistä joskus oli kuullut puhuttavan ja että se ei ole ollut hyvä asia.
Kiikutin löytöni keittiöön, jollain tavalla innokkaana, halusin kuulla kuvien tarinat. Laatikko tempaistiin pois kädestäni ja kysymykseni vaiettiin. Sodan kokeneet miehet ja naiset eivät ymmärrettävistä syistä paljon puhuneet, siksi moni jälkipolvi jäi vastausta vaille.
Koskaan ei tullut sellaista hetkeä, että olisin kuvien tarinat kaikessa riipaisevuudessaan kuullut. Nykyhistorian valossa tiedämme nyt paljon ja meidän pitäisi myös kuulla. Tiedätte kyllä miksi. Heistä kukaan ei halunnut sotaa. Siksi sitä ei saa unohtaa.
(Julkaistu Uudessa Ajassa 2.12.2016, kolumnin tekstin olen mukaillut puheestani Kankaanpään lyseon itsenäisyyspäivän juhlassa vuonna 2015.)